Näen Rikun tänään.

Istuin kesämökin hyyskässä vääntämässä aamukakkaa, kun ajatus iskostui mieleen salaman lailla. Näen Rikun tänään.

Ei jumalauta. Mikä vaivaa taas? Ihan hulluhan mä olen. Mä ketään näe. Rauhoitu nainen!

Oli kulunut muutamia kuukausia siitä, kun minulle valkeni että Outo Yösoittelija oli ollut Riku. Olin poistanut samantien numeron kännykästäni. En missään nimessä antaisi itselleni minkäänlaista, pienintäkään mahdollisuutta olla yhteyksissä siihen ihmiseen, missään olosuhteissa. Ei, ei, ei. Jos se soittaisi mulle vielä, sanoisin sille tympeästi että sinä itse olet laittanut välit poikki, pidä se! Olin harjoitellut dramaattisia äänenpainoja ja sivaltavia sanakäänteitä useaan kertaan, varmuuden vuoksi. Eikä siitä mitään ollut kuulunutkaan.

Vaivasihan se tietysti. Miksi se oli soitellut silloin talvella? Mitä niissä viesteissä oli ollut? Ilmeisesti se ei ollut ainakaan linnassa enää, kun kerran epämääräisiin aikoihin pystyi soittelemaan ja viestittelemään. Mitähän sille kuului? Missähän se asui ja kenen kanssa? Sillä oli varmaan perhe ja kaikkea. Mitenhän sillä meni? Olikohan se kauan ollut siviilissä? Mitenhän se pärjäsi? Teki niin kovasti mieli kysyä Väestörekisterikeskuksen osoitepalvelusta sen tietoja. Ihailtavaa itsekuria, mutta en tehnyt sitä.

Ja nyt sitten tänä heinäkuisena aamuna, kun väännän paskaa kesämökin ulkohuussissa, se kehtaa taas tulla mieleen. Pitäisikö mun oikeasti koettaa etsiä joku psykiatri vaikka omalla kustannuksellani, joku sellainen, jolle kehtaisin puhua elämästäni jotain. En voisi elää lopun elämääni näin, että joku ex-aviomies kummittelee säännöllisin väliajoin mielessä. Nytkään siihen ei ollut mitään syytä, ei pienintäkään. Nykyinen mies oli juuri myynyt oman asuntonsa, olimme muuttamassa yhteen. Elämä oli normaalia ja kivaa. En tarvinnut siihen ketään menneisyydestäni kummittelemaan.

- Meinaatsä kauan vielä olla siel vessassa?
- No tuun just!
- Meillä olis muutama sata kilometrii ajettavana tänään. Pitäis lähtee!
- NO JOO JOO! Tuun just!
- Onks nää sun kassit pakattu? Vienkö mä ne autoon?
- Saisko tääl edes paskantaa rauhassa...

Olimme lähdössä miehen kanssa muutaman päivän mittaiselle lomareissulle. Itä-Suomea pitkin ylös jonkin matkaa ja läntistä puolta takaisin alas. Vitutti mieleen tullut ajatus Rikusta ja se, että mua hoputettiin. Housut puolitangossa puhisin hyyskästä mökille, tarkastin kaiken oleellisen olevan mukana ja lähdin autolle.

- Mikä toi on?

Tyyntä maisemaa halkoi aivan järkyttävä ääni. Ihmisestä se ei voinut olla lähtöisin. En ollut koskaan kuullut mitään - noin rumalla tavalla viiltävää, vähän pelottavaakin.

- Joutsenet! Karin, näätsä! Joutsenet!

Näin. Lähelle rantaa laskeutui suuri kaunis valkoinen joutsen. Paikkaan, jossa oli jo toinen joutsen ja pieniä poikasia! En ollut nähnyt joutsenia järvellä moneen vuoteen, vaikka kuulema niitä oli täällä ollut. Niiden ääntä en ollut kuullut milloinkaan.

No niin. Tämä on merkki. Mä nään Rikun tänään. Sehän tykkäsi joutsenista. Mä en ole koskaan kuullut joutsenten ääntä ja nyt kuulin. Tää on merkki. - Ei jumalauta. Mä oon kyllä ihan yhtä sekasin kuin Riitta oli kun viimeks nähtiin. Sekin näki vaik missä kivenkoloissa kaikenlaisia merkkejä ties mistä. Hitostako mä nyt stressaan tässä, en mä edes tiedä missä Riku on tai asuu. Ja meidän lomamatkan reitillä ny ainakin asuu yllättävän moni ihminen enkä niistä nää varmaan murto-osaakaan, joten miks mä muka näkisin jonku Rikun? Ei semmosta kohtaloa ole, ei semmosta kertakaikkisesti voi tapahtua. Ei edes mulle.

Jollain tavalla fiilis oli kuitenkin pilalla. Koko ajomatkan ensimmäiseen matkakohteeseen nyin vaatteitani (tulikin laitettua tämmöset tylsät mummokuteet...) ja hiuksiani (hirveet lirut, oisko paremmat auki vai kiinni) ja mahamakkaroitani (mä oon läski... mä oon niiiin läski...). Mies katseli välillä sivusilmällä mun touhujani, muttei kuitenkaan kysynyt mitään.

Mun pitäis rentoutua ja nauttia. Sentään meidän lomareissu jota oli suunniteltu kotvanen. Saatanan Riku, että sen piti tulla nyt tääkin pilaamaan. Miks se AINA ilmaantui jostain mieleen, miks? Ja mitä ne joutsenetkin tarkotti? NO EI MITÄÄN!

Ajomatka taittui hiljaisuuden vallitessa mun nyhtäessä itteeni milloin mistäkin. Enhän mä tän näkösenä vois ketään nähdä... NO VOI VITTU! Herää tähän päivään tyhmä ämmä!

- Mikä on? (Nyt jo mieskin huomasi, että kaikki ei ole aivan ok).
- Miten niin? Ei mikään.
- Näytät niin kiukkuselta.
- Jaa. No sori jos oon totinen, maisemia vaan kattelen eikä oo ainakaan vielä toistaseks näkyny mitään kovin naurattavaa.
- Vai niin.

Mitä mä tekisin jos oikeasti näkisin Rikun? Olisinko ihan cool ja niinku en oliskaan? Vai olisinko niinku en näkiskään sitä? Olisinko korostuneen kohtelias ja korrekti? Vai haistattaisinko pitkät? Perkele kun olen lihonut ainakin 20 kiloa siitä kun se on viimeks mut nähnyt. Olisimpa hoikka ja kaunis ja menestyneen näkönen... Nyt mä näytän vaan loppuun raahatulta jauhosäkiltä. Saisinkohan tilaisuutta sanoa, että se exäs tässä horo oli, en minä, vaikka mun kanssa siitä syystä ne välit poikki laitoitkin. Ei, en mä vois sen kanssa mitään jutella. Nykyinen mies ei tiennyt koko Rikusta yhtään mitään. Tai tiesi se, että olen ollut naimisissa, mutta liiton arjesta sillä ei ollut mitään tietoa. Miten tuommostakaan kertoo ja missä vaiheessa seurustelua? Ja toisaalta - mitä kertomista siinä nyt oikeastaan edes on? Ja jos ihan tarkkoja ollaan - MITÄ HELVETTIÄ MÄ TÄMMÖSIÄ MIETIN OIKEIN??

- Pysähdytäänkö? Mä haluaisin vetää röökin.
- Mikset vedä autossa?
- Olis kiva jalotella.
- Okei.

Saavumme ensimmäiseen määränpäähämme liki aikataulussa. Ajamme auton parkkiin ja kiertelemme paikallisia nähtävyyksiä. Käymme torilla kahvilla. Vielä olisi ajettavaa ensimmäiseen yöpymispaikkaamme. Taivaalle kerääntyy pilviä, sade tekee selvästi tuloaan.

- Pitäskö odottaa mihin toi keli muuttuu, ehdottaa mies.
- Odotetaan vaan.
- Tossa on tommonen isompi marketti. Oliskohan siellä kalastusvehkeitä alennuksessa?
- Pitää mennä katsomaan. Mä voisin kans katsoa jos löytyis jotain kivoja ristikkolehtiä. Ja alennuskirjoja.

Käppäilemme paikalliseen marketiin. Kierrämme yhdessä vaateosaston. Mies löytää kalastustarvikkeensa ja haluaa jäädä ihmettelemään niitä. Sovimme, että lähden etsimään kirjaosastoa ja mies tulee perässä kun ehtii.

Työntelen kärryjä kaupan kapeilla käytävillä. Kirjaosasto löytyy helposti. Ristikkolehdet on pinottu hienosti yhteen paikkaan, otan muutaman. Katselen pokkareita, en löydä mitään. Päätän palata takaisin kalastustarvikeosastolle. Miehellä kuitenkin kestää siellä, toisin kuin minulla näköjään.

Ährään kärryt ympäri ja pysähdyn vielä katsomaan alennusmyynnissä olevia kyniä ja vihkoja. En minä niitä mihinkään tarvitse. Työntelen kärryjä hiljaa eteenpäin. Joudun hieman väistämään keskelle kapeaa käytävää jätettyjä kärryjä, ennenkuin niiden omistaja hyppää jostain hyllyn välistä vetämään niitä sivummalle. Katseemme kohtaavat. En edes hämmästy, naurahdan vain. Kylläpä voi kohtalo olla perkeleestä, mutta niinhän minä sen jo aamulla tiesin.

Tapasin Rikun.

 

 

Taas yksi uusi kevät teki tuloaan. Pikkuhiljaa elämä tuntui kohenevan ja normalisoituvan. Vaihdoin työpaikkaa. Pienempi vastuu ja uusi ympäristö vaikuttivat positiivisesti mielialaan. Tuntui, että voisin vihdoinkin sitoutua ja asettua pysyvästi jonnekin, etsin uuden asunnon ja sitouduin velkavankeuteen pankin kanssa. Olin tyytyväinen siitäkin, että olin antanut uudelle ihmissuhteelleni mahdollisuuden; sekin voi jo niin hyvin, että suunnittelimme miehen kanssa yhteen muuttamista. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin eläväni "tavallista normaalia" arkea ilman sen suurempaa draamaa ja ongelmia. Olin kuin kuka tahansa kolmekymppinen asuntolainoineni, parisuhteineni ja farmariautoineni. Se tuntui hyvältä.

Joskus menneisyys muistutteli itsestään. Työkaveri kertoi alkukeväästä törmänneensä siihen ex-ystävääni, joka muutti ulkomaille ja jonka suunnitelmien seurauksena olin elänyt yhden helvetillisimmistä ajanjaksoista elämässäni paria vuotta aiemmin. Tieto sen paluusta ahdisti, mutta samalla sain vastauksen pariin talvella tapahtuneeseen outoon asiaan. Olin saanut muutamaan otteeseen yöaikaan kännykkääni joitain epämääräisiä tekstiviestejä vieraasta numerosta. Ensin ajattelin viestien tulleen vain vahingossa väärään numeroon, joten poistin ne - ja samalla myös lähettäjän numeron. Kun yöaikaan sitten alkoi tulla myös puheluita vieraasta numerosta, tallensin numeron nimellä Outo Yösoittelija ja päätin selvittää numeron omistajan myöhemmin jollakin tapaa. Numerotiedustelun kautta numero kun ei selvinnyt. Asia kuitenkin jäi kun puhelut ja viestit loppuivat ja toisaalta - juttuhan oli selvitetty nyt kun "mörkö" oli maisemissa takaisin.

Riku ilmestyi uniini ja ajatuksiini aina toisinaan. Olisin ollut niin utelias tietämään, mitä sille kuului. Toisinaan taas kalvoi se välien rikkoutuminen sillä tavalla - MINUN pitäisi TODELLAKIN päästä niskan päälle ja saada se viimeinen sana. Koetin rauhoitella itseäni. Eläköön se omaa elämäänsä missä ikinä sitten onkaan ja minä elän omaani. Minun elämäni ei kuulu sille eikä sen elämä kuulu minulle. Itse hän teki valintansa ja minun pitäisi siitä ymmärtää, ettei mulla ole minkäänlaista sijaa hänen elämässään eikä mun pitäisi sellaisesta myöskään haikailla. Minullahan oli kaikki hyvin nyt. Mennyt oli mennyttä ja saisi menneisyyteen myös jäädä.

- - -

Tylsänä, hiljaisena kevään iltapäivänä koetin keksiä jotakin tekemistä. Mitään akuutteja työjuttuja ei ollut, kaikki kiinnostavat nettisivutkin oli jo kahlattu useaan otteeseen läpi, sähköposti siivottu. Hajamielisenä selailin kännykkääni - sieltä voisi poistaa kaikki turhat viestit ja numerot, joita ei enää tarvinnut. "Outo Yösoittelija". Sekin typerä ämmä. Että kehtasi tehdä silloin sen minkä teki... Ja kuinka sekaisin ja hullu olin silloin itsekin ollut! Ei mitään järjen häivääkään missään toiminnoissa! Minut olisi ehdottomasti pitänyt laittaa johonkin hoitoon vaikka väkisin, kun en itse kerran tajunnut miten huonossa jamassa olin. Onneksi kaikki oli hyvin nyt. Olikohan se muija tosiaan maisemissa vieläkin vai oliko vain ollut käymässä? Hetken mielijohteesta näppäilin kännykästäni numeronäytön pois päältä ja soitin Oudon Yösoittelijan numeroon. Heti kun kuulisin sen ämmän raakkuvan äänen, löisin luurin korvaan. Vähän häpeissäni hymähdin itselleni, olimpa aikuinen. No, ihan sama.

- Haloo.

Häkellyin vähän. Ääni puhelimessa olikin jonkun miehen. Mitä hel...?

- Haloo? Haloo?

Katkaisin puhelun ja laskin puhelimen pöydälle. Sydän hakkasi niin että olin pyörtyä. Ei ei ei ei, ei voinut olla totta tämä. Ei nyt, kun kaikki oli hyvin ja minulla oli hyvä ihmissuhde ja elämä kunnossa ja pääkin edes suurinpiirtein  kasassa. Ei nyt, kun en ollut pitkään aikaan ajatellut koko ihmistä enkä mitään siihen liittyvää. Miksen nyt jo saa unohtaa?

Ei ollut Rikun ääni vuosien saatossa muuttunut. Ei yhtään.

 

- Sinä tulet siis työterveyslääkärin lähetteellä tänne. Kohonnut verenpaine, maksa-arvot, kolesteroli... Tämän mukaan Sinulla on todettu syömishäiriö BED ja vakava masennus.
- Niin.
- Miten se ilmenee?
- Siis... Ai siis se masennus? No sellasena... Ettei niinku mikään tunnu miltään. Ettei jaksa mitään ja sillai... Et niinku on vaan. Ei oo tunteita. Tai et vaan vit... Niin no, vituttaa vaan kaikki aina. Eikä oo muita tunteita tai mitään.
- Entä tämä syömishäiriö? Mikä tämä on?
- No se on niinku ahmimishäiriö. Niinku bulimia, mut BED-potilas ei tyhjennä. Siis mä en oksenna tai mitään, et mä vaan ahmin.
- Sinulle on määrätty mielialalääkitys Fluoxetin Generics. Onko siitä ollut sinulle apua?
- En mä osaa sanoa... Joo kai... Tai ei se siihen ahmimiseen ole auttanut, mutta oon mä nyt jotenki toimintakykynen.
- Mitä tarkoitat toimintakykyisellä?
- No mä käyn töissä ja selviydyn siellä ihan kohtuullisesti. Jaksan kotona pestä pyykkiä ja pedata sängyn. Että tämmöstä ihan normaalia arkea pystyn elää kyllä nyt.
- Entäs nämä nukahtamislääkkeet, Zopinox. Käytätkö niitä säännöllisesti?
- En mä nyt oo... Joskus otan mut ei ne kyl kauheen hyvin auta aamuyön heräilyyn mulla.

Katsoin vastapäätäni istuvaa mielenterveystoimiston psykologia ja tiesin, ettei tästä taaskaan tulisi mitään. Ei yhtään mitään. En pystyisi olemaan rehellinen, taaskaan.

Jälkikäteen ajateltuna elämäni kai oli ollut aika hienoa. Kun olin jättänyt Rikun ja Riitan taakseni, olin päättänyt panostaa täysillä työuraani, myydä sille sieluni ja lopettaa kaikki muut toiminnot. Eipähän tulisi henkilökohtaisia pettymyksiä enää kun ei olisi mitään henkilökohtaista elämää edes. Olinkin edennyt huimaa vauhtia hyvään asemaan. Minulla oli paljon alaisia, merkittävä palkka, työsuhdeauto, -kännykkä ja -tietokone, firman yhteydet kotona. Oli kuva lehdissä, juhlia Lapin kelohonkamökeissä, purjehdusreissuja saaristossa. Pitkiä kosteita illallisia, edustamista, yön värivaloja, miehiä. Olin yrittänyt seurustellakin, mutta kyllästyin pian, petin ja aiheutin toiselle pettymyksen - ennenkuin kokisin sen itse. Ja yhtäkkiä mikään ei enää tuntunutkaan miltään. Puhelimen ääni aiheutti paniikin, työtovereiden tervehdykset saivat itkemään. Tuijotin päiväkaudet työpöydälläni lojuvaa soittopyyntöä uskaltamatta tehdä sille mitään. Kotona nukuin monta kuukautta päiväpeiton päällä. Jos olisin ottanut sen pois, en olisi jaksanut laittaa sitä enää takaisin. Pyykit homehtuivat koneeseen kun en vaan jaksanut. En halunnut nähdä ketään enkä tehdä mitään. Kaikki ilo oli kadonnut elämästä.

- Niin, näistä sosiaalisista suhteista. Onko sinulla läheisiä ihmisiä, perhettä, sukulaisia?
- No ei nyt sillai oikeestaan ole... Tai kyllä mulla nyt on ihmissuhde mutta se on aika tuore... Mut siis ehkä se sitten on mun läheinen. Ja mun yks setä on myös.
- Entä vanhemmat tai ystäviä?
- Mun isä on kuollut, äiti elää kyllä mut ei me sillai kauheen läheisiä olla nyt oltu. Ja kyllä mulla periaatteessa on ystäviä mut ehkä se on sitte tää sairaus ollut kun en oo oikeen jaksanu pitää yhteyksiä tai mitään.
- Onko sinulla ollut sosiaalisia suhteita menneisyydessäsi tai läheisiä ihmisiä?
- No joo... on kai.
- Onko sinulla ollut paljon seurustelusuhteita?
- No ei niitä sillai oo ollut kyl...
- Tai ylipäätään suhteita vastakkaiseen sukupuoleen, seksisuhteita tai ihan seurustelusuhteita?
- Ei niitä sillai... Kolme on ollut.
- Kolme?
- Joo, kolme.

Ihan käsittämätöntä paskaa. Kolme?! Koetin taas vaivihkaa katsella psykologia. Se näytti ihan yhdeltä naiselta meiltä töissä, voisi olla vaikka sisko. En tykännyt siitä naisesta. Miten siis voisin pitää tuostakaan, joka aivan täysin muistutti sitä! Miten voisin tuolle pistäväkatseiselle, totiselle vanhalle naiselle kertoa avioliitostani murhaajan kanssa, huoraamisistani, isäni itsemurhasta, kuluneiden vuosien "hohdokkaasta" elämästäni ja sen tyhjyydestä. Jos tuo nainen ei ymmärtänyt edes syömishäiriötä, miten se voisi ymmärtää mun elämästä - mitään? Ja miten mun elämästä ylipäätään kerrottaisiin mitään kenellekään? "Joo, aika perseelleenhän se meni tuossa jo nuorena kun isäni tappoi ittensä, sitten bongasin murhaajan jonka kanssa menin Kakolassa naimisiin, hankin toimeentuloa huorana ja samaan aikaan olen tässä joo tehnyt menestyksekästä uraa arvostetulla alalla". Niistä jutuista saisi ö-luokan romaanin. Ei kukaan uskoisi niitä juttuja, vahingossakaan, todellakaan. Ja se oli mun oikeaa elämää kaikki. Oli ollut ja oli osittain vieläkin.

- Mikä niistä sinun kolmesta ihmissuhteestasi on ollut sinulle tärkein ja miksi?
- Varmaan se kun olin naimisissa.
- Ahaa. Olit naimisissa. Et siis ole enää? Ja nytkö sinulla on siis menossa se kolmas ihmissuhde?
- Joo. Eron jälkeen oli yksi ja nyt sitten on muutaman kuukauden ollut tällanen mies tässä.
- Kerroitko hänelle saamastasi diagnoosista?
- No en mä sillai.
- Miksi et?
- En mä halunnut huolestuttaa sitä enkä sit toisaalta jaksanut alkaa mitään selvittää asioitani.

Ei Rikun jälkeen tullut toista Rikua, miten olisi voinutkaan. Ei tullut läheskään samanlaista tunnetta, sitä rakkautta, uskoa, toivoa, luottamusta, kiihkoa, sitä paloa. Vaikka miten yritin antaa mahdollisuuden itselleni ja sille toiselle, joku alitajunnassa hoki ettei se ole Riku, se ei ole Riku. Nykyinenkin ihmissuhde oli virhe, suuri virhe. Olin sitä mieltä, mutta en ollut varma siitä, oliko mielipide aidosti omani, vai sairauden aikaansaama. Kun eihän mikään tuntunut miltään. Olin niin kauan elänyt epävakaata, henkisesti yksinäistä elämää. Halusin antaa itselleni mahdollisuuden valita toisin. Matti oli toisenlainen. Ahkera, yritteliäs, asiallinen, järkevä. Halusin antaa mahdollisuuden.

- Kertoisitko edellisestä ihmissuhteestasi?
- Anteeksi mutta mä en nyt ymmärrä miks näitä pitää puhua kun ei nää mun miessuhteet mulle kyl mitään masennusta ja syömishäiriöö oo aiheuttanut.
- Minkä sinä itse koet syyksi sairastumiseesi?
- No varmaan ainakin isän itsemurha oli semmonen. Ja sit on varmaan toi loppuunpalaminen työssä kun on vaan ihan liikaa töitä.
- Kertoisitko kuitenkin siitä edellisestä ihmissuhteestasi?

No en todellakaan kertoisi. Neljä helvetillistä kuukautta. Kevään korvalla lähdin ystävän kanssa lomareissulle etelään, jossa ystävälläni oli paikallinen mies. Sekopäisyyksissäni jätin palaamatta lomalta töihin ja kun pomo vihdoin soitti ja kysyi missä olen, valehtelin olevani papan kanssa Pärnussa ja saaneeni luvan loman jatkoon isommalta pomolta. Ystävä tutustutti minut miehensä serkkuun, itseäni reilusti nuorempaan mieheen. Aikanaan Suomeen ei enää palannutkaan ystäväni miehineen vaan minä - ja nuori serkkupoika. Sen piti olla vain parin viikon lomareissu hänelle mutta olikin kaikkea muuta. Oli "ystävältä" unohtunut mainita, että serkun piti päästä pakoon uhkaavaa vankilatuomiota. Mainitsematta jäi sekin, että suloinen herra äkkipikaisuus oli myös heroinisti. Kaikista maailman miehistä saan niskoilleni  etelämaalaisen heroinistin, jonka kanssa ei ollut edes yhteistä puhekieltä. Elämäni oli niin perseestä, ettei olisi voinut kertakaikkisesti tapahtua mitään, mikä olisi saanut sen enemmän raiteiltaan.

Ajattelin joskus Rikua. Oliko se jo armahdettu, vai vieläkö se istuisi. Missä se oli, miten sillä meni. Ei ollut ketään keneltä olisin voinut kysyä - kaikki kaksi olemassaolevaa vaihtoehtoa olisivat nekin olleet sellaisia, että tieto minusta ja kyselyistäni olisi päätynyt Rikun korviin. Sitä en halunnut. Koetin etsiä netistä jonkinlaista tietoa presidentin armahtamista vangeista, Rikusta, jotakin joka kertoisi - jotain. En löytänyt mitään. En koskaan saisi tietää mitään hänen kohtalostaan. En mitään varmaa ainakaan. Joskus heikkoina hetkinä syytin Rikua elämästäni. Jos vain olisin saanut rakastaa häntä eikä oltai erottu, mulla ei olis tällaista. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaisen paskan elämän, mitä? Kumpa saisin edes yhden ainoan tilaisuuden sanoa Rikulle viimeisen sanan. Mielipiteeni siitä, miten se aivan täysin väärin perustein pisti välit poikki ja jätti mut totaalisen yksin. Mun oli saatava viimeinen sana vielä joskus, jollain tavalla.

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat. Olin pitkään aivan varma siitä, että pian Riku taas soittaa. Pyytää anteeksi sekoiluaan, minä voin sanoa sille suorat sanat ja kaikki on taas niinkuin ennenkin. Jokainen päivä jolloin soittoa ei tullutkaan, jokainen puhelu ja viesti jonka lähettäjä olikin joku muu, murensivat toivoani ja uskoani. Eihän se voi tehdä näin, ei oikeasti voi. Kaiken yhdessä koetun ja eletyn jälkeen, ei näin voi tehdä.

Olin vihainen. Saatanan selkärangaton paska! Ei ollut edes miestä sanomaan suoraan vaan tekstiviestillä piti asia hoitaa! Mädäntykööt sellissään vaikka lopun elämäänsä, ei kiinnosta! Mun puolesta pääskööt vaikka hengestään, aivan sama. Olin surullinen. Mitä tapahtui? Mitä olin tehnyt ansaitakseni tämän? Muistin hetkiämme Kakolan tapaamistiloissa, muistelin Oulut ja muut. Ne oli yhdistäviä kokemuksia, mikä meidät näin totaalisesti erotti? Olin huolissani. Mitä Rikulle kuuluu? Miten sillä menee? Miten sen nyt käy? Mikä sen ajatusmaailmalle tuli, ei kai se nyt enää tässä vaiheessa tuomiota sekoa? Tarvisikohan se jotain apua? Ja olin voimaton. Mä en sille mitään apua enää vois tarjota. Olin täysin ulkona sen maailmasta, enkä voisi tehdä mitään. Millekään. Muuta kuin yrittää unohtaa ja jatkaa omaa elämääni. Elämää, jossa Riku oli näytellyt suurta roolia jo monet vuodet. Miten rakkaan ihmisen jättämä tyhjä aukko täytetään?

Olisin niin monet kerrat halunnut jutella Rikun kanssa. Kertoa sille asioita, kysyä sen mielipidettä. Itkeä, nauraa, ihmetellä. Kuulla sen kuulumisia. Kuulla sen ääni, sen nauru. Muistin liian hyvin, miltä Riku näytti, miltä se kuulosti, miltä se tuoksui. Miltä se tuntui. Eikä ne kirotut muistot jättäneet rauhaan. Tai sitten en vain halunnut päästää niistä irti.

Riitta soitteli usein ja siltä tietysti kuulin kuulumisia. Hyviä olivat, joskin jostain rivien välistä saatoin aavistella että oli muutakin. Riku oli päässyt siviilikouluun ja oli käytännössä vain illat, yöt ja viikonloput vankilassa. Lomat pyörivät ja kaikki oli sujunut säntillisesti. Yritin olla onnellinen kuulemastani ja tavallaan olinkin. Jotain kuitenkin oli. Riitta ei kuulostanut aidon iloiselta puhuessaan lomista ja perhetapaamisista. Kuulosti väsyneeltä kertoessaan, että oli joutunut ottamaan vielä yhden työpaikan lisää, kun rahat eivät vaan riittäneet kasvaneisiin kuluihin. Olihan nyt kahden ihmisen autot, Rikun opiskelukulut ja muut. Etenkin se "muut" kuulosti jotenkin - hyytävälle. Kysyin Riitalta, miten se voi pitää minuun yhteyttä enää sen jälkeen, mitä Riku on minusta mieltä. "En minä kerro sille että ollaan yhteyksissä. Ei se halua kuulla sinusta mitään", vastasi Riitta.

Tapasin Riitan viimeisen kerran, kun minun ja Rikun välirikosta oli kulunut aikaa noin vuosi. Olimme suunnitelleet, että vietän Riitan luona yhden kokonaisen lomaviikon. Että käymme shoppailemassa, lähikaupungin kylpylässä, teemme kaikkea mukavaa mitä naiset nyt yhdessä tekevät.

Riitta oli jo tukevassa humalassa odottamassa kun saavuin. Tahti näytti hurjalta - hurjaa oli myös se, mitä kuulin. Riku oli pettänyt sitä toisen naisen kanssa ja käytännössä asui nyt ihan muualla. Riku oli hakannut Riittaa, saanut jotain raivokohtauksia olemattomista asioista. Niiden avoliitto oli käytännössä siinä, että herra hummasi ja Riitta maksoi viulut. "En minä kuitenkaan luovuta. Riku on niin kauan ollut vankilassa, että kyllä sen täytyy saada elää ja kokea kaikenlaista mitä tässä nyt kaikki on kokeneet joskus. Minä olen nähnyt semmosia unia että me ollaan Rikun kanssa vanhoja ja onnellisia, se on enne ja kehotus mulle, että ei pidä antaa periksi. Meidän rakkaus on niin vahva, että kyllä se tämänkin kestää." Riitta kertoi tarinoita kuutamoöistä, pilvien muodoista ja järvellä lipuvista joutsenista. Ne kaikki olivat merkkejä ja enteitä siitä, että luvassa on onnellinen loppu ja kaikkea pitää ennen sitä vain sietää. Olin aivan tyrmistynyt. Onko tämä koko porukka ihan seonnutta??!!

Iltasella päädyimme paikalliseen kuppilaan. Riitta näytti olevan siellä vakiokalustoa. Se liehui siellä pöydästä toiseen, sylistä syliin ja limoi ties kenen kanssa. Mua kuvotti. Nyt pitäisi Rikun nähdä naisensa - ja minut huoraksi haukkui! Olin vihainen ja järkyttynyt. Halusin pois.

Aamulla pakkasin tavarani ja sanoin hyvästit. En tulisi tänne koskaan enää. En näkisi Riittaa koskaan enää. En kuulisi hänestä tai Rikusta mitään, koskaan enää. Minä en kuulu tähän maailmaan enkä tähän elämään. Kaksi ihmistä tuhoavat toisensa ja elämänsä. En halua nähdä sitä, koska mitenkään en voi auttaa. En voi toimia parisuhdeneuvojana ex-miehelleni ja hänen nykyiselle avovaimolleen. En voi toimia jätesankona, jonne minun ja Rikun yhteisen historian nimissä voi tyhjentää kaiken paskan. "Kun sä Karin tiedät ja ymmärrät". Ei, minä en ymmärtänyt enää. Enkä jaksanut enkä halunnut. Minulla oli omakin elämä elettävänä, mitä ikinä se sitten olisikaan. Mutta ei se tätä ainakaan ollut. Suljin oven perässäni. Lopullisesti.

Kun starttasin auton ja suuntasin valtatielle, sanat ja sävelet vain tulivat jostain. Muistan ne vieläkin, vaikken koskaan kirjoittanut niitä ylös:

Aamulla hän herää
ja Nokian aukaisee
merkkiääni kertoo taas
viestin saapuneen

Hän luuli tän jo loppuneen
elämänsä alkaneen
mut jälleen sama vanha paska
hiipii sydämeen

Ei tullut mitään maailmasta
ei duunista ei rakkaudesta
vaikka kuinka yrittää
vain puolitiehen jää

Hän starttaa auton, kaasuttaa
polttaa toisen tupakan
alkaa matka jonka tarkoitusta
kukaan ei tietää saa
milloinkaan

Valtatie on hiljainen
vähän sateinen ja sumuinen
Ja hän kuolee onnettomuudessa
pienen lammen kohdalla
Eikä koskaan tietää saa
onko kukaan se oikea

Oliko onnellinen milloinkaan
sitä joutaa nyt taas pohtimaan
kun auton valot nuolee maisemaa
Saiko koskaan rakkautta
kiitosta tai arvostusta
vai oliko vain käyttötavaraa

Valtatie on hiljainen
vähän sateinen ja sumuinen
Ja hän kuolee onnettomuudessa
pienen lammen kohdalla
Eikä koskaan tietää saa
onko kukaan se oikea

Jouduin ottamaan tässä blogissa sanatarkistuksen käyttöön valtavan roskapostitulvan ehkäisemiseksi. Oikeat kommentit ovat edelleen tervetulleita.

Blogin päivitys on ollut taas hieman heikkoa kiireisen kevään johdosta. Yritän ehtiä kirjoittamaan taas pian.